Galapagosilla

Ensimmäiseksi huomaan muutoksen siitä, että joudun nieleskelemään korviani auki; kone on siis selvästikin aloittanut laskeutumisen. Sitten koneen ikkunasta näkyy pieni mutta korkea luoto, sitten toinen ja kolmaskin, vihdoin kaukana edessä häämöttää ihan oikea saari. Mua jännittää. Ei suinkaan laskeutuminen itsessään, vaan paikka mihin olemme laskeutumassa, eli Galapagossaaret.

Ensimmäinen kosketukseni noihin vulkaanisiin kivikasoihin ja niiden huikeaan eläimistöön tapahtui joskus 60-luvun loppupuolella, kun edesmennyt äitini toi joltain kongressimatkaltaan Lontoosta mulle tuliaisiksi pienen nipun National Geographic –lehtiä. Yhdessä niistä oli laaja, monen aukeaman kuvareportaasi Galapagossaarista ja tuohon artikkeliin jäin koukkuun. Ennen noihin lehtiin kajoamista en osannut varmaan sanaakaan englantia; lukeminenkin taisi olla aika vastaopittu taito. Mutsi suomensi mulle kuvatekstit, mutta leipätekstin kohdalla hän vain ystävällisesti lupasi sanakirjansa mun vapaaseen käyttöön! Oli kyllä varsinainen urosmehiläisen teko sen ikäiseltä pikkukundilta – ilman minkäänlaista kielitaitoa – lukea ja ymmärtää tuo useamman sivun artikkeli! Ei ollut mutsi aivan tyhmä; poika oppi ihan kelpo englannin sangen varhaisessa vaiheessa ja tuo tapahtuma oli kaiken alku, kiitos äiti.

Isabela Island

Paljon on noiden tapahtumien jälkeen vettä virrannut Vantaassa ja sittemmin myös Päijännetunnelissa, mutta Galapagossaaret eivät ole haihtuneet mielestäni. Saarten sijainti jokseenkin kaukana Suomesta ja oikeastaan kaikesta muustakin on vain rajoittanut matkustamista sinne, mutta nyt istuin lenskarissa joka värkkäsi lähestymistä Baltralle, missä sijaitsee Galapagossaarten lentokenttä. Eli ei ihme jos hieman jänskätti. Edessä oli viikon risteily Galapagosin läntisillä ja pohjoisilla vesillä m/c Cormorant –nimisellä kuudentoista matkustajan katamaraanilla. (http://www.cormorant-cruise.com)

Saapuminen Galapagosille ei ole ihan yhtä yksinkertaista kuin vaikkapa Tukholmaan, vaan sekä ennen että jälkeen lennon on täytettävä useampikin lomake, joissa kysellään mitä oudompia asioita, kuten milloin matkustaja viimeksi on ollut kosketuksissa koirien kanssa tai mahtaako mukana olla retkeilyvarusteita kuten kenkiä! Ensimmäinen asia koneesta laskeutumisen jälkeen on jalassa olevien kenkien pohjien desinfiointi, jolla halutaan estää vieraslajien pääsy saarten herkkään ekosysteemiin. Lisäksi Baltran kentällä käytetään kättä sadan dollarin edestä lompakolla, luonnonpuiston pääsymaksu. Galapagosilla ei nimittäin oikein voi käydä vierailematta luonnonpuistossa, sillä peräti 97% saarten pinta-alasta suojelualuetta, mihin edes paikalliset eivät pääse ilman laillistettua opasta.

Leguaani

Meidän laillistettu oppaamme Paulina odotteli meitä suuren ”Cormorant” –kyltin kanssa heti muodollisuuksien jälkeen valmiina keräämään katraansa. Paulinan ympärille kerääntyi pian koko kuusitoistapäinen laumamme; nuorehko pariskunta Singaporesta, hieman varttuneempi pariskunta Lontoosta, keski-ikäinen pariskunta kolmen teini-ikäisen kundin kanssa Liverpoolista, viisihenkinen australialaisperhe aikuisten lastensa kanssa ja me. Porukka vaikutti fiksulta ja asialliselta, kaikki osasivat esitellä itsensä heti ensitapaamisella ja juttu lähti luistamaan saman tien; kyllä näiden kanssa luulisi pärjäävän viikon pienessä laivassa.

Venematka Baltralta Galapagosin hallinnolliselle pääsaarelle Santa Cruzille otti vain pari minuuttia, minkä jälkeen lähdimme bussilla kohti pääkaupunki Puerto Ayorassa odottavaa laivaamme. Matkalla pysähdyimme ihmettelemään Los Gemelos –nimistä kaksoiskraateria. Kraaterit ovat halkaisijaltaan muutaman sata metriä ja ehkä sata metriä syviä. Luulin niiden olevan vanhoja tulivuoren purkautumisaukkoja, mutta Paulina kertoi ihan jotain muuta. Kaikki Galapagosin saarethan ovat tulivuoren huippuja, jotkut aktiivisia ja toiset sammuneita, mutta kaikki kuitenkin pelkää laavaa. Sisältä saaret ovat kuin sveitsinjuustoa, täynnä onkaloita, reikiä ja laavatunneleita. Los Gemelosin kraaterit ovat syntyneet muutama tuhat vuotta sitten tällaisen laavatunnelin ”katon” romahtaessa kuin suomalainen ratsastusmaneesi konsanaan. Tällaisia kuoppia ja kraatereita Galapagosilla on lukemattomia, Los Gemelos niistä suurin.

Valmiiksi punainen mutta ei syötävä

Myöhään iltapäivällä saavuimme Puerto Ayoran satamaan ja siirryimme Cormorantille, missä ensimmäisen päivän ohjelmaan ei juuri muuta ehtinyt kuulumaan kuin majoittuminen, alkubriefing ja illallinen. Paatilla on kahdeksan kahden hengen hyttiä, joissa kaikissa on oma pieni parveke ja tilaa jopa yllättävän paljon, meidänkin hytissä oli parivuoteen lisäksi pieni kirjoituspöytä ja lyhyt sohvanpätkä. Kylppäri oli isompi kuin ruåtsinlaivalla, kyllä täällä viikon yöt nukkuisi mukavasti. Risteilyn aikataulu on laadittu mielestäni aika fiksusti niin, että siirtymät paikasta toiseen tapahtuivat aina öisin, niin että joka aamu heräsimme uudessa paikassa ja päivät saatoimme käyttää kokonaan näihin paikkoihin tutustumiseen. Vain kahtena päivänä ajoimme lounaan jälkeen lyhyen siirtymän päiväsaikaan. Alkubriefingissä käytiin esittelyjen jälkeen läpi risteilyn turvallisuusseikat ja tulevan viikon ohjelma, joka runsaudessaan vaikutti sekavalta; esityksen jälkeen päässä pyöri lukemattomia uusia paikannimiä ja outoja eläinlajeja, onneksi kaiken matskun sai myös paperilla, joihin rauhassa tutustuminen selkeytti ajatuksia kummasti. Illallista syödessä laskeskelimme Naisen kanssa että mikäli risteilyn ruokailut tulevat olemaan samanlaisia kuin tämä illallinen ja snorklaaminen tulee olemaan viikon ainoa liikuntamuoto, voimme molemmat varautua kolmeen-neljään lisäkiloon! Illallinen oli sekä laadussa, määrässä että monipuolisuudessaan mykistävä. (Kaksi niitä kiloja sitten tuli. L) Olin varmaan juuri nukahtanut puoliltaöin, kun unen läpi kuulin ankkuriketjun kolisevan ja tunsin laivan keinumisen muuttavan luonnettaan: olimme liikkeellä ja kohti monivuotista haavettani, tuntui hyvältä.

m/c Cormorant

Meidän lauantaista lauantaihin kestänyt risteilymme vei meidät läntisiin ja pohjoisiin Galapagossaariin, viikon reissu ei valitettavasti riitä koko saaristoon tutustumiseen edes pintapuolisesti, siihen tarvittaisiin toinenkin viikko. No, onpahan hyvä syy poiketa tuolla toistekin. Meidän reittimme kulki suunnilleen seuraavaa reittiä: Baltra - Santa Cruz – Isabela – Fernandina – uudestaan Isabela – päiväntasaajan ylitys – Santiago Island – Genovesa – North Seymour – Baltra. Vaikka Santa Cruz on Galapagosin pääsaari ja hallinnollinen keskus, on viidestä tulivuoresta muodostuva Isabela ylivoimaisesti suurin saari, halliten näkymiä lähes joka paikasta. Risteilyn toisena päivänä teimme parin tunnin patikoinnin Sierra Negraan, yhdelle viidestä Isabelan huipusta. Tuolla reissulla tuli taas esiin tämä luontomatkailun kurjuus ja riskit; näkymät huipulta olisi varmasti olleet kerrassaan komeat, mutta juuri tänään huipulle oli parkkeerannut paksu pilvi, joka blokkasi näkymän jopa kraaterin toiselle puolen, puhumattakaan laajemmista maisemista!

Noin 100-vuotias!

Iltapäivällä kävimme tutstumassa kilpikonnien ”kasvatuslaitokseen”. Galapagosilla elää ties kuinka monta eri kilpikonnalajia, joista jotkut ovat kriittisen lähellä sukupuuttoa (Kuuluisa ”Lonesome George”, oman lajinsa viimeinen menehtyi juuri muutama kuukausi sitten, en valitettavasti ehtinyt näkemään.), tässä kasvatuslaitoksessa pyritään huolehtimaan lajien säilymisestä kasvattamalla harvinaisimpien lajien poikasia siihen asti että niillä on edes kohtuulliset mahdollisuudet selvitä luonnossa hengissä. Se, onko tuolla tavalla elossa pidetty kanta enää luonnonvarainen ja kuuluuko ihmisen ylipäätään ”ronkkia” luonnon omaa kiertokulkua tuolla tavalla, on taas sitten ihan oma oopperansa, enkä tässä nyt ajatellut ottaa siihen sen enempää kantaa. Paikka oli mielenkiintoinen ja uskottavahan se oli, että kyseessä oli useampi (geneettisesti) eri laji, vaikka rehellisesti sanottuna mun silmissä ne kaikki kilpikonnat näyttivät täsmälleen samoilta! Loput iltapäivästä hortoilimme Puerto Villamil’ssa, joka on Isabelan suurin (ja ainoa) kaupunki. Ecuadorin omituinen lainsäädäntö teki kylästä oudon hiljaisen sunnuntai-iltapäivänä, paikka oli kuin neutronipommin jäljiltä, ei ihmisiä missään. Ecuadorissa nimittäin on jo muutaman vuoden ollut voimassa asetus, joka kieltää alkoholin julkisen anniskelun sunnuntaisin, joten tällainen rantakohde lukuisine baareineen vaikutti hassun kuolleelta. Onneksi aallonmurtajan kärjestä löytyi yksi rähjäinen kuppila, jonka omistaja ei suhtautunut lakiin kovinkaan pilkuntarkasti, joten saimme huuhdeltua päivän pölyt kurkustamme kylmällä oluella. Muualla lakia tunnuttiin kunnioittavan aika hyvin, jopa pääkaupunki Quitossa, JW Marriot –hotellissa jouduimme sunnuntain illallisella huuhtomaan pihvin alas vedellä punkun sijasta! Huonepalvelusta olisi kuulemma saanut viiniä, mutta tietysti vain huoneessa nautittavaksi…

Ei vaan jaksa...

Maanantaina heräsimme Isabelan länsirannalla, Moreno Pointissa. Rantauduimme kumiveneillä keskelle juuri sitä Galapagosin luontoa, jonka olen tässä vuosien mittaan niin monesti kuvittellut: rannalla loikoilivat sulassa sovussa niin merileijonat kuin merileguaanitkin, seassa tepasteli erittäin harvinaisia Galapagosin pingviinejä ja lentokyvyttömiä cormoranteja, kaiken yllä liiteli fregattilintuja kaulan punaiset soidinpussit pulleina… Näky oli niin mykistävä että mulla meni varmaan ainakin ensimmäinen tunti pelkästään kivellä istumiseen ja ihmettelemiseen.

Gimme high five!

Ennen lounasta ohjelmassa oli reissun ensimmäinen snorklaus. Vesi ei ollut niin kristallinkirkasta kuin jossain Thaimaassa tai Kreikan saaristossa, mutta kyllä täälläkin näkyvyyttä useampi kymmenen metriä on. Reilun tunnin snorklaus alkoi heti ikimuistoisesti kun sellainen ehkä puolitoista metrinen hai (white tip reef shark, en osaa suomentaa) ui suoraan allani! Luulin otuksen katoavan kaukaisuuteen, kun se yllättäen kääntyikin ympäri ja nousi pohjasta mun kanssa lähes samaan syvyyteen ja tuli ilmeisesti tarkastamaan mahdollisen syömäkelpoisuuteni. Otus ui täyden kierroksen ympärilläni, lähimmillään ehkä metrin päässä ja todettuaan mut syömäkelvottomaksi, lipui kohti parempia saalistusvesiä, wow! Olin niin täpinöissäni, että muistin ranteessani roikkuvan uutukaisen vesitiiviin kamerankin vasta hain kadottua näköpiiristä. Hertta hakkasi sen verran kovilla kierroksilla että katsoin viisaimmaksi pitää pienen hengähdystauon pinnalla ennen uusia seikkailuja! Myöhemmin samalla snorklauksella pääsin ihastelemaan merikilpikonnan ruokailua lähietäisyydeltä ja nyt muistin jo kameranikin.

Uimakaveri

 Lounaan jälkeen laiva siirtyi alle tunnin matkan päähän, Elizabeth Bay’hin, missä tutustuimme kumiveneistä käsin mangrove ”rämeeseen”. Mangrovepusikoiden lomassa risteilee lukemattomia kanavia ja laguuneja, jotka kaikki vilisivät elämää. Jostain syystä vesi täällä oli aivan kristallinkirkasta, joten pohja näkyi koko ajan. Ehkäpä hienoin näytelmä nähtiin kun noin satapäinen kultarauskuparvi ui veneemme ympärillä. Rauskun uinti näyttää tosi hassulle, voisi luulla että kyseessä on lentävä lintu eikä suinkaan uiva kala! Kun kymmenien ja kymmenien kultarauskujen ruosteenpunaiset ”siivet” välkkyivät viistossa ilta-auringossa lähes käsinkoskeltavina, tuntui aivan kun olisi astunut sisään johonkin BBC:n luontodokkariin, melkein odotti David Attenboroughin alkavan selostaa tapahtumaa…

Flamingo

Tiistaina heräsimme saarista nuorimman, Fernandinan rannassa. Fernandina on geologisesti ajateltuna vielä aivan imeväinen, iältään ainoastaan muutama miljoona vuotta. Saari eli tulivuori on edelleen aktiivinen, sijaitseehan se Galapagosin hotspotissa, eli pisteessä mistä kaikki muutkin Galapagosin saaret ovat saaneet alkunsa. Viimeksi Fernandina on purkautunut huhtikuussa 2009, ja huolimatta kiihkeistä toiveistani viettää edelleen hiljaiseloa. Rantautumispaikkamme Mangle Point on kilometrien laajuinen, pikimusta laavakenttä, joka syö kengistä pohjat muutamassa tunnissa. Fernendinan laava on nimittäin lähes pelkästään vulkaanista lasia; jos kahta laavanpalaa koputtaa yhteen on ääni suunnilleen sama kun hölskyttäisi kaljakoria! Tuohon kun lisätään laavakiven erittäin terävät muodot, ei tuolla tosiaankaan tee mieli kompastua! Luulisi että tuollaisella laavakentällä ei juuri elämää esiinny, mutta kyllä siellä muutama hämmästyttävän sitkeä kaktus sinnitteli, tarjoten varjoisan levähdyspaikan laavaliskoille. Se, millä nämä laavaliskot elävät moisessa paikassa, ei selvinnyt mulle.

Pelikaani

Iltapäivällä ylitimme salmen takaisin Isabelan puolelle, missä ohjelmassa oli jälleen snorklausta ja lintuja. Lyhyellä matkalla salmen yli bongasimme kaksi humpback whale’a (ryhävalas?) vajaan sadan metrin päässä laivastamme. Mielestäni niiden keskinäinen kisailu ja kirmailu näytti kovasti pariutumisrituaalilta, mutta Paulina väitti sekä paikan että ajankohdan olevan totaalisen väärä valaiden pariutumiselle. Ehkäpä kyseessä sitten oli vaan hieman leikkisämmät yksilöt, tiedä häntä.

Keskiviikkona piipahdimme uudemman kerran Fernandinalla, tällä kertaa Espinosa Point’ssa, missä täysin sulassa sovussa pesii sekä valtava merileguaani yhdyskunta että sadat lentokyvyttömät cormorantit. Etenkin merileguaaneja oli niin paljon, että ihan oikeasti piti keskittyä ettei olisi astunut niiden päälle. Kuten kaikki muutkin Galapagosin eläimet, ovat myös merileguaanit täydellisen välinpitämättömiä ihmisistä eivätkä väistä ennen kun niiden päälle astuu. Kulkeminen tuolla oli siis jopa hieman hankalaa kun koko ajan piti yrittää huolehtia luonnonpuiston kolmen metrin varoetäisyydestä eläimiin, välillä se oli vaan mahdotonta. Kohtuullisen hurjasta ulkonäöstään huolimatta merileguaani on ihmiselle täysin vaaraton kaveri, jonka menu muodostuu merenpohjan levästä yms. Saattaapa hyvinkin olla rumin koskaan näkemäni otus.

Merileguaani

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä siirryimme Isabelan pohjoiskärjen ympäri Santiagolle, risteilyn pisin siirtymä ja kovin merenkäynti, sillä Isabelan pohjoispuolella ei ole yhtään merenkäynniltä suojaavaa saarta muutamaan tuhanteen kilometriin! Tuolle siirtymälle sattuu myös reissun ensimmäinen päiväntasaajan ylitys, mitä pidetään ainakin ensikertalaiselle jonkinlaisena rituaalitapahtumana. Meidätkin kutsuttiin komentosillalle kello yhdeksitoista todistamaan gps:n näyttöön ilmestyvää 00°00,00’ –lukemaa. Ilmestyihän ne maagiset lukemat näytölle, eikä paatti odotuksista huolimatta hypähtänyt lainkaan ylittäessään tuon kuvitellun rajan, vaikka jotkut sellaista hieman odottivatkin. ;)

Santiagolla ohjelmassa oli aamupäivällä parin tunnin leppoisa kävely saaren huimaa linnustoa ihmetellen ja iltapäivällä vapaata melomista ja snorklausta Buccaneer Covessa. Iltapäivällä osa porukasta otti kumivenekyydin rantaan, joka on yksi komeimmista koskaan näkemistäni biitseistä. Mä kun en ole mikään varsinainen rantaihminen, niin vietin iltapäivän snorklaten ja ennen illallista kävimme Naisen kanssa melomassa parin tunnin lenkin lahden rantoja myötäillen. Pieni liikunta teki terää, puhumattakaan siitä, miten hauska oli seurata uteliaiden merileijonan poikasten pyörimistä kajakkien ympärillä; rohkeimmat niistä kävivät jopa tönimässä meitä kuonoillaan. Mieleenpainuvin hetki koettiin kun täysikasvuinen (siipien kärkiväli yli 2m!) keisarifregattilintu päätti laskeutua Naisen kajakin kannelle! Siinä se lepäili kymmenisen minuuttia ja antoi meidän ihailla itseään lähietäisyydeltä, Nainen noin metrin ja mä muutaman metrin päästä. Ja kuten Galapagosin eläimet yleensäkin, oli myös tämä kaveri täysin peloton ja luottavainen ihmisiin, se ollut moksiskaan meidän puheista tai pienestä melomisesta!

Sinijalkasuula

Perjantai valkeni Genovesalla, joka on hyvin samantyyppinen saari kuin Santiagokin ja myöskin ohjelmamme oli samanlainen. Täältä mieleen jäi parhaiten paikallinen pöllö (short-eared lawa owl), sillä se noudattaa Galapagosin eläinkunnan tapoja poiketen kaikista muista eläimistä ja niiden tavoista. Tämä kaveri on siitä erikoinen pöllö, että se nukkuu yöt ja saalistaa päivällä! Oli hienoa päästä seuraamaan pöllön saalistamista hyvässä päivänvalossa, yleensähän sitä voi nähdä erittäin hämärässä tai täysin pimeässä, ja siinä taas ei paljon ole nähtävää.

Päiväpöllö

Iltapäivällä ankkuroimme Darwin Bay’iin ja ajoimme kumiveneillä lahden pohjukkaan hohtavan valkoiselle hiekkarannalle, missä sadat merikilpikonnat pesivät. Merikilpikonna on siitä hassu otus, että vaikka se elää käytännössä koko elämänsä vedessä ja liikkuu maalla erittäin kömpelösti, pesii se kuivalla maalla. Naaras rantautuu hiekkarannalle ja kaivaa evillään laajan kuopan, mihin se laskee munansa, jopa kaksi sataa kerrallaan. Munat laskettuaan naaras peittää kuopan ja palaa takaisin mereen, jättäen munat ns. oman onnensa nojaan pariksi kuukaudeksi. Kun munat aikanaan kuoriutuvat, nousevat noin tikkuaskin kokoiset poikaset hiekasta ja luontaisen vaistonsa ohjaamina aloittavat elämänsä vaarallisimman matkan, muutaman kymmenen metrin vaelluksen kohti merta. Tämä vaellus on lyhyt, mutta joistakin poikueista jopa 2/3-osaa päätyy tuolla matkalla petojen, lähinnä lokkien ja vastaavien, saaliiksi.

Lauantaiaamuna meillä oli vielä aikaa vihoviimeiseen visiittiin, tällä kertaa pienelle North Seymourin saarelle. Jos aiemmin nähdyt saaret olivat olleet vaikuttavia linnustoltaan, on North Seymour jotain aivan uskomatonta. Täällä taivas tosiaan on kirjaimellisesti mustanaan linnuista. Paulina kertoi että täällä pesii kaikki muut Galapagosin lintulajit paitsi albatrossi ja pingviini ja se on kyllä helppo uskoa kun väistelee keskellä polkua muniaan hautovaa punajalkasuulaa tai katsoo Galapagosin haukkaa silmästä silmään parin metrin päästä. Joulukuu on keisarifregattien pariutumisaikaa; uskomattoman komea näky kun fregattiurokset yrittävät kiinnittää naaraiden huomion itseensä pullistamalla kirkkaan punaisen kurkkupussinsa äärimmilleen.

Komee "aataminomena"

Valitettavasti kaikki kiva loppuu aikanaan, aivan liian pian meilläkin oli aika siirtyä muutaman kilometrin päähän Baltralle ja lentokentälle, valmistautumaan kotiinlähtöön. Koko meidän ryhmä lähti samalla lennolla, osa jäi Guayaquil’iin ja osa jatkoi meidän tapaan Quitoon asti, mutta lopulta ihan mukava porukka hajaantui omille teilleen ympäri maailman. Mulle tuo kulunut viikko tarjosi juuri sitä mitä olin odottanutkin ja sen perusteella mitä juttelin kanssamatkustajien kanssa, ei kukaan vaikuttanut mitenkään pettyneeltä, pikemminkin päinvastoin, monet sanoivat saarten luonnon olevan vielä uskomattomampaa kuin odotuksissa. Ainoa eläin joka mun omalta toivelistalta jäi näkemättä, oli Galapagosin albatrossi, mutta tämä oli tiedossa jo etukäteen, sillä tuo jättiläinen pesii vain Españolan saarella, mikä ei kuulunut meidän risteilyohjelmaan. Mutta onpahan nyt hyvä syy palata Galapagosille, pitää vain muistaa valita sellainen risteily joka suuntautuu Galapagosin itäisille ja eteläisille vesille; San Cristobalille, Españolalle, Santa Felle, Floreanalle… Miten paljon maailmassa onkaan näkemättömiä paikkoja kun pelkästään Galapagosillakin on niitä vielä vaikka kuinka paljon!

"Angry birds"

Turha on kai sanoa tähän loppuun, että sellaiselle ihmiselle joka on yhtään kiinnostunut luonnosta, kuuluu Galapagossaaret paikkoihin joissa täytyy päästä kerran elämässä käymään. Muhun paikka teki niin suuren vaikutuksen, että aion vielä lähitulevaisuudessa palata Galapagosille, toiselle risteilylle tarkastamaan nuo nyt näkemättä jääneet saaret…

Ecuadorin Amazonilla

Amazonin sademetsän mittasuhteet ovat lähestulkoon käsittämättömät: pinta-ala on noin 7,5 miljoonaa neliökilometriä eli noin 23 kertaa Suomen kokoinen! Alueella elää noin kymmenesosa kaikista maapallon lajeista ja lintulajeista viidennes. Amazonin vesistössä elää enemmän kalalajeja kuin Atlantin valtameressä! Ja elääpä Amazonissa jopa paikallinen valaskin. Kymmenen viime vuoden aikana Amazonin sademetsästä on löytynyt lähes 1500 uutta lajia, eli uusi laji löytyy noin joka toinen päivä!

Tutkailin noita hämmentäviä lukuja Napo Wildlife Centerin esitteestä istuessani koneessa Quiton lentoasemalla odottamassa lähtölupaa lyhyelle lennolle kohti Cocaa, viralliselta nimeltään Puerto Francisco de Orellana. Nimi saattaa olla virallinen, mutta ei sitä kukaan käytä; kun yritin hommata lentolippua tuonne, myytiin mulle pelkkää ei-oota, kunnes virkailijalle selvisi että tarkoitinkin Cocaa, ota noista sitten selvää… Coca on vilkas liikenteen solmukohta Napo-joen etelärannalla, noin puolen tunnin lentomatkan päässä pääkaupunki Quitosta. Kaupunki ei millään tavalla houkuttele turistia jäämään yhtään pitemmäksi aikaa kuin on pakko; katukuvaa hallitsee öljy- ja puutavarayhtiöiden huoltoliikenne, valtaosa yrityksistä näyttää olevan jotenkin tekemisissä noiden alojen kanssa, jopa enemmistö lentoaseman asiakkaistakin näytti olevan alan työmatkalaisia, ainakin haalareiden ja lippisten logoista päätellen.

Ecuadorin Amazonilla on kolme pääasiallista elinkeinoa: öljynporaus, puutavarateollisuus ja matkailu, suurimmasta pienimpään lueteltuna. Meidän määränpäämme, Napo Wildlife Center sijaitsee reilun kolmen tunnin venematkan päässä Cocasta, Yasunin luonnonsuojelualueella. Yasuni National Park on Ecuadorin suurin luonnonsuojelualue ja on myös UNESCOn suojelukohde. Suojelua alue tarvitseekin, lännessä alue rajoittuu Brasilian rajaan, mutta kaikilta muilta sivuilta aluetta puristaakin öljyteollisuus ja sen laajenemispyrkimykset. Ottamatta sen enempää kantaa luonnonsuojeluun ja energiabisnekseen, totean vain että onneksi meillä vielä on tämän kaltaisia alueita.

Onneksi Cocassa ei tarvinnut sen pitempää aikaa viettää, vaan pääsimme matkaan saman tien. Matkaa tehdään Napo-joen alavirtaan ensin noin kaksi tuntia moottoroidulla ”kanootilla”, johon mahtuu parisenkymmentä matkustajaa ja perässä näkyi olevan sata hevosvoimainen perämoottori, varsinainen kanootti siis. Aivan kuin Cocassakin, joen liikennettä hallitsee teollisuuden kuljetukset; eri kokoisia proomuja kuormanaan rekkoja tai rakennusmateriaaleja sekä öljy-yhtiöiden logoilla varustettuja kanootteja ihmisten kuljettamiseen vilisee joella, pari paikallista kalastajaa ruuhissaan näyttivät jotenkin väärään paikkaan eksyneiltä.

Huoltoliikennettä Napo-joella

Parin tunnin ryskytyksen (”kanootin” matkavauhti oli ehkä 25 solmua…) saavuimme nimettömän sivuhaaran suulle, missä moottorikanootti vaihdettiin selvästi pienempään melottavaan versioon ja matkanteko muuttui enemmän vastaamaan mielikuvaani sademetsässä kulkemisesta. Olimme saapuneet NWC:n omistavan Anangu –yhteisön maille, missä kaikenlainen moottoroitu liikenne on kiellettyä, siis myös perämoottorit. Matka perille muutaman metrin levyistä uomaa pitkin otti noin puolitoista tuntia ja jo matkan aikana tunsin tulleeni täysin eri maailmaan raskaan teollisuuden ja kiireen keskeltä. Pelkkä ajatus isosta proomusta lastinaan öljyrekkoja tuntui vieraalta kun katselin täysin äänettömästi ohi lipuvaa sademetsää ja kuuntelin tuhansien lintujen kakofoniaa. Välillä puut muodostivat uoman päälle täydellisen holvikaaren ja mieleeni tuli Indiana Jones –tyyppiset leffat, missä kahdeksanmetriset kuristajakäärmeet lekottelevat joen yllä oksalla odottamassa alta melovaa viatonta matkamiestä, valmiina pudottautumaan niskaan… No, kukaan ei pudottautunut niskaamme - emmekä valitettavasti edes nähneet sitä kuristajakäärmettä - joten pääsimme perille NWC:iin kommelluksitta. Kaponen uoma levisi halkaisijaltaan noin kilometriseksi laguuniksi, jonka rannalle NWC on rakennettu. Lodge muodostuu päärakennuksesta ravintoloineen, kuudestatoista majoitusrakennuksesta ja alueen keskellä olevasta näköalatornista. Ensimmäisenä iltana emme juuri muuta ehtineet kuin käymään taloksi, kuuntelemaan tervetuloesitelmän ja syömään illallisen, mutta kaikesta päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi korkea laatu, osaava ja innostunut henkilökunta ja aivan uskomaton luonnonrauha. Tai no, rauha ja rauha; linnut ja apinat pitivät lähes infernaalista möykkää, mutta mitään ulkopuolisia ääniä ei sitten kuulunutkaan.

Kanoottien vaihtoasema

Napo Wildlife Center 

Paikan kolmisenkymmentä vierasta oli jaettu pienempiin ryhmiin, ”kanootillisiin”. Meidän kanootissa oli meidän kahden lisäksi yksi pariisilainen lakimies, joka tappoi ylimääräistä viikkoa odottaessaan kaverinsa häitä Quitossa ja noin kolmekymppinen jenkkipariskunta, jotka olivat juhlimassa toista hääpäiväänsä. Ihan asiallista ja mukavaa porukkaa kaikki, franskis oli liikkeellä enemmänkin häihin kuin sademetsään soveltuvalla varustuksella, mutta hyvin sekin selvisi kun vähän kerättiin vaatteita ja varusteita sille. NWC:ssä on kahdenlaisia päiväohjelmia: joko kaksi luontoretkeä päivässä, välillä lounas lodgessa tai sitten yksi kokopäiväretki jolloin lounas syödään matkan varrella. Ja nyt varoituksen sana kaikille tuonne lähtöä suunnitteleville: paikassa ei ole yhtään mitään muuta tekemistä, eli jos sademetsän luonto ei kiinnosta, tämä on väärä paikka! Esimerkiksi logden edessä aukeava laguuni näyttää houkuttelevalta uimisen kannalta, mutta tieto lätäkön eläinkunnasta karsii ne halut aika pian: musta kaimaani, anaconda, sähköankerias ja piraija kuuluvat kaikki vakituisiin asukkeihin!

Kaimaanivauva

Mutta me olimme saapuneet paikalle nimenomaan luonnon takia, joten meille tuo ohjelma sopi mainiosti. Pieni pettymys oli kyllä villieläinten spottaamisen vaikeus, jos verrataan vaikkapa Afrikan safareihin niin välillä tuntui että ”eihän täällä näe juuri mitään”. Tuo vaikeus johtuu sademetsän uskomattoman rikkaasta lajistosta; kasvillisuus on niin uskomattoman tiheää, että monesti ainoaksi havainnoksi eläimestä jää pusikon rytiseminen ”jossain etuvasemmalla”. Jossain Krüger Parkissahan näkyvyys voi olla kilometrejä, selvähän se että eläimiä on siellä helpompi nähdä. Mulle tämän reissun pääkohteet olivat musta jaguaari ja anaconda. Jaguaari nähtiin, mutta jos mulle ei olisi kerrottu että kyseessä on tuo himoittu kissa, olisin kyllä edelleen autuaan tietämätön asiasta; pusikko rapisi ja heilui ja sellainen tumma hahmo tiheän oksaston takana pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan jotain kunnes katosi takaisin tulosuuntaansa. Kissan valokuvaamisesta oli turha edes haaveilla! Anacondasta emme nähneet edes vilahdusta, reissun ainoa käärme oli sellainen mun peukalon vahvuinen, kuulemma totaalisen harmiton mato yhtenä iltana meidän terassin kaiteella. Eräs alueen kiinnostavimmista (mulle) lajeista on jättiläissaukko, mutta kahden illan yhteensä noin kuuden tunnin kyttääminen saukkojen pesällä jäi tuloksettomaksi, saukot vaan eivät olleet kotona tai eivät halunneet näyttäytyä. Eli jos tarkoitus on vain spotata mahdollisimman paljon villieläimiä, tämä ei välttämättä ole se paras paikka. Tänne ei oikeastaan kannata lähteä jos ei ole spesifisti kiinnostunut jostain tietystä lajista tai tämäntyyppisestä luonnosta.

Ei mikään varsinainen kuristajakäärme

Reissun ehkä parasta antia olivat linnut ja apinat. Apinalajeja bongasimme seitsemän, joukossa melko harvinainen kultamantteli tamariini (jälleen niin vikkelä että kamera ei mukaan ehtinyt…), sama kaveri joka esiintyy NWC:n logossakin. NWC:n noin 22 000 hehtaarin alueella on parikin vilkasta clay lickiä, eli saviseinämää, mihin papukaijat kokoontuvat syömään ja nuolemaan savea, joka neutralisoi niiden elimistöön vääränlaisten marjojen yms. mukana kulkeutuneet myrkyt, siis sellaisia luonnon omia apteekkeja. Meno noissa paikoissa on välillä melkoista satojen eri kokoisten papukaijojen tungeksiessa pienellä, muutaman neliömetrin alueella. Tuollakin näyttää vallitsevan isomman oikeus: kaikki muut poistuvat paikalta valtavien sini-punaisten macaw’n saapuessa hoivaamaan elimistöään savella.

Clay lick

Macaw

Lodgen keskellä oleva torni on tosiaankin pelkkä näköalatorni, tarjoaa kyllä kauniit näkymät laguunille, mutta siinä kaikki. Ihan eri juttu taas on vartin kanoottimatkan ja tunnin kävelyn päässä oleva canopy tower (tsori, vähän hankala kääntää tuota… latvatorni?). Torni on nelisenkymmentä metriä korkea, nousten juuri sopivasti sademetsän puiden latvojen korkeudelle ja aavistuksen ylikin, tarjoten aivan uskomattomat näkymät yläviistosta. Huikeaa nähdä ylhäältä päin macaw’t lentämässä puiden latvustossa. Muutenkin elämää näytti olevan selkeästi enemmän latvoissa kuin maanpinnan tasolla, tai ainakin se oli helpommin havaittavissa sieltä. Unohtumaton näky oli kun noin satapäinen squirrel monkey –lauma (kääntyyköhän orava-apinaksi?) ohitti tornin ehkä parin kymmenen metrin päästä hyppimällä latvasta toiseen. Siinä tuli taas mieleen syvä kiitollisuus mahdollisuudesta nähdä tällaisia asioita.

Squirrel monkey

Valtaosa sikäläisestä eläimistöstä oli meikäläiselle täysin uniikkia, eikä niitä kaikkia voi tässä ryhtyä luettelemaan, mutta oman erityismaininnan kyllä ansaitsee Amazonin vaaleanpunainen delfiini. Yhtenä iltapäivänä meloimme takaisin Napo-joelle ja ajoimme moottorikanootilla tunnin verran kohti Perun rajaa, suvannolle jossa asuu parisenkymmentä pinkkiä delfiiniä. Otus on täsmälleen saman näköinen kuin harmaa serkkunsakin, vain väri poikkeaa. Kukaan ei kuulemma oikein tiedä miksi. Mutta hassun näköinen kaveri oli, vähän kuin sarjakuvista repäisty.

Tuntemattomaksi jäänyt kolmikko

Yhteenvetona voisi sanoa, että Napo Wildlife Center on äärimmäisen mielenkiintoinen paikka sademetsästä ja sen eläimistöstä kiinnostuneelle matkailijalle, mutta mikäli nuo eivät ole päällimmäiset kiinnostuksen kohteet, saattaa paikka jäädä pieneksi pettymykseksi. Meille NWC tarjosi juuri sitä mitä olimme sieltä lähteneet etsimäänkin, eläinten spottaamisen vaikeus tuli pienenä yllätyksenä, mutta sellaista se luontomatkailu vaan on. Ja kun pieni harmitus hiipi mieleen toisen turhan saukkoretken jälkeen, lohdutin itseäni sillä, että matkamme jatkuu täältä Galapagossaarille, missä ei taatusti tarvitse eläimiä kyttäillä, pikemminkin täytyy varoa astumasta niiden päälle!

Tarantella päiväunilla

Luxusluokan kärsimys Andeilla

Se että niin monet ovat vaeltaneet Inca Trailin, ei suinkaan tarkoita sitä, että reitti olisi jotenkin helppo tai kevyt. Tämän opin kirjaimellisesti kantapään kautta vaelluksemme aikana. Toinen asia minkä opin ja huomasin, oli se että tällainen viisikymppinen on hieman yli-ikäinen tuolle reitille; kanssavaeltajien keski-ikä näkyi olevan selkeästi alle kolmekymmentä. Mutta reissu oli palkitseva!

Saavuimme Peruun Iberian suoralla lennolla Madridista Limaan, josta yöpymisen jälkeen jatkettiin kotimaan lennolla Cuscoon kolmeksi päiväksi totuttelemaan korkeaan ilmanalaan. Cusco on varsin oiva paikka tuollaiseen totutteluun, sijaitseehan se 3400 metriä merenpinnan yläpuolella ja tuhannen metriä korkeammalla kuin vaelluksen määränpää Machu Picchu. Tosin matkan varrella piipahdetaan kyllä selkeästi korkeammallakin, yli 4200 metrissä. Cusco oli muinaisen Inkakulttuurin pääkaupunki, joten kaupungin ilmeessä kilvoittelee tasapuolisesti niin Inkojen kuin espanjalaistenkin käden jälki. Kovasti espanjalaiset tekivät töitä hävittääkseen Inkojen kulttuurin, mutta esim. Inkojen insinööritaito rakentamisessa oli niin korkealla tasolla, että hävittämättäpä jäi. Joissakin rakennuksissa on edelleen näkyvissä espanjalaisten yrittäminen; aluksi on yritetty hakata rakennusta maantasalle ja kun se on todettu mahdottomaksi, on yritetty peittää Inkojen käden jälki rappauksella ja seinämaalauksilla. Inkojen ylivertaisuutta rakentamisessa kuvaa hyvin se, että sitten Inkakulttuurin romahtamisen Cusco on mennyt ns. maantasalle kahdesti maanjäristyksissä, mutta Inkojen rakennukset ovat säilyneet vaurioitta!

Cusco

Nykyisin kaupungin katukuvaa hallitsevat Inca Trailille valmistautuvat ja sieltä palaavat turistit, joten sellainen normivarovaisuus on ihan paikallaan kaupungilla liikkuessa, kuten kaikissa muissakin turistikohteissa, ne kun tapaavat vetämään puoleensa myös taskuvarkaita ja muita lieveilmiöitä. Majapaikkana Cuscossa meillä oli hotelli Monasterio, alun perin jo 1600-luvun lopulla rakennettu viiden staran majatalo, missä palvelu oli vähintäänkin kiitettävää. Miellyttävä yllätys odotti huoneessa jo heti kättelyssä; pöydällä oli sekä jenkkiläinen että eurooppalainen adapteri, joten eipä tarvinnut ensimmäisenä lähteä adapterikauppaan. Ainoa miinus hotellille tulee äänieristyksestä, jota ei ollut! Sekä viimeisenä iltana ennen trailia, että ensimmäisenä iltana trailin jälkeen hotellin juhlasalissa oli jonkinlaiset kinkerit ja musiikki kuului huoneeseen kuin seiniä ei olisi ollutkaan! Palasimme siis samaan hotelliin vaelluksen jälkeen, hotelli säilytti ylimääräisiä kamojamme ilman eri veloitusta tuon ajan ja puhtaat pyykitkin olivat sängyllä odottamassa väsyneitä vaeltajia. Eipä voi hotellia paljon moitiskella!

Inca Trailia edeltävät totuttelupäivät käytimme tutustumalla Cuscoon ja sen ympäristöön. Meillä oli koko ajan oppaana sama Gondor Travel’in kaveri, joka oli lähdössä oppaaksemme myös IT:lle. Mielestämme tämä oli hyvä järjestely, näin opas oli jo valmiiksi ”tuttu kaveri” vaelluksen alkaessa ja hän oli myös puolestaan ehtinyt muodostaa käsityksensä meistä ja meidän kondiksesta ja edellytyksistämme. Yhden päivän vietimme tekemällä kaupunkikierroksen Cuscossa, missä piisaa kyllä nähtävää jos museot ja kirkot kiinnostavat. Itse olen sitä mieltä, että kirkot ja katedraalit ovat kyllä hienoja ja kauniita, mutta kun on nähnyt yhden sellaisen, ei niissä muissa niin hirveästi ole enää näkemistä. No, menihän se päivä siinäkin. Toisen päivän kulutimme kiertoajelulla Scared Valleyssa, lähinnä Pisacin markkinoilla ja Ollantaytambossa. Ihan mielenkiintoista katsottavaa ja oppaamme Darwin osoittautui todelliseksi tietopankiksi mitä Inkakulttuuriin tulee. Lisäksi käytiin ihmettelemässä Perun ainoaa suolakaivosta, ei oikein tiedä miksi, mutta sekin tuli nähtyä. Kolmannen totuttelupäivän käytimme tekemällä pitkän mutta kevyen kävelylenkin ympäri kaupunkia, ihan vaan totuttaaksemme kropat pieneen liikkeeseen ohuessa ilmanalassa. Muuten totuttelu hoidettiin ohjeiden mukaan, eli rasitusta välttäen runsaasti kokateetä juoden ja alkoholia kartellen. Nuo ohjeet olivat erinomaisen toimivat ainakin miedän kohdalla; emme kohdanneet mitään ongelmia korkeuden suhteen. Meillä oli mukana ”kaiken varalta” reseptilääkettäkin (nimi unohtunut) vuoristotautiin, mutta onneksi siihen ei tarvinnut turvautua.

Ollantaytambo

Sitten koetti odotettu hetki, Inca Trail. Herätys viideltä ja kuudelta autolla kohti IT:n alkupistettä, ”km82” merkkiä Urubamba-joen rantaradalla. Parin tunnin autoilun jälkeen kun saavuimme ”pelipaikalle”, luulin että aukiolla on toinenkin ryhmä valmistautumassa vaellukseen, sillä väkeä oli kohtuullisen paljon, kuten myös tavaraa. Ilmeemme oli varmaan näkemisen arvoisia kun Darwin esitteli koko ryhmän meille: Darwin, kaksi kokkia, kolmetoista kantajaa ja hieroja! Siis koko se porukka oli vain meitä kahta varten! Olin kyllä reissua tilatessani ruksinut kohdan ”Luxury Inca Trail”, sillä se oli ainoa keino saada Nainen suostumaan telttamajoitukseen ;) Sittemmin olin jotenkin unohtanut tuon sanan ”luxury” kokonaan, mutta nyt se tuli vastaan koko komeudessaan. Mutta kyllä niillä kantajilla sitten tavaraa olikin: hierontateltta oikeine hierontaplintteineen, suihku- ja wc-teltat, meille ihan oikeat jalalliset vuoteet etc. Kun jokaisen kantajan maksimikuorma on asetuksella rajoitettu 25 kiloon, niin selvähän se että porukkaa tarvitaan aika paljon tuon kamamäärän kantamiseen. Aluksi olimme jotenkin hämillämme ja hieman noloinakin kun tuollainen joukko paikallisia oli huolehtimassa vain meidän kahden hyvinvoinnista, mutta melko pian onnistuin kääntämään fiilikset positiivisiksi ajattelemalla olevani kohtuullisen suuri työllistäjä paikallisille. Jotka muuten ihan oikeasti ovat köyhiä, meillä Suomessa ei tiedetä köyhyydestä mitään jos verrataan Peruun! Yhtenä iltana illallispöydässä otin asian puheeksi Darwinin kanssa ja hän kertoi tuon olevan juuri oikea tapa ajatella; kantajat ovat pääasiassa paikallisia maanviljelijöitä, jotka kuitenkin saavat yli puolet perheen vuosituloista Inca Traililta! Kantajan homma IT:llä on kuulemma todella haluttu ja tavoiteltu paikallisten keskuudessa ja kerran saatu homma periytyy isältä pojalle.

Darwin ja ryhmä

Kantajamme olivat jo hävinneet horisonttiin valtavine kantamuksineen kun saimme tarkastuskopilla leimat papereihimme ja talloimme kapoista kävelysiltaa pitkin yli vuolaasta Urubambasta IT:n alkuun. Ensimmäinen päivä on melko leppoisaa kävelyä hyväkuntoisella polulla, noin 12 km. Polku on pääosin niin leveä että rinnakkain käveleminen ei tuota vaikeuksia, joten juttu luisti mukavasti ja Darwin kertoili loputtomia tarinoita Inkoista ja sattumuksista Traililla. Noin puolimatkassa oli aika pysähtyä lounaalle: meidän gruppo oli pystyttänyt keittiö-, ruokailu- ja wc-teltat ja laittanut oivallisen neljän ruokalajin luonaan! Oli melkoisen herraskaista lappaa alkukeittoa käkättimeen posliinilautasilta noissa oloissa. Punkkuakin olisi ollut tarjolla, mutta ajattelimme jättää juopottelut myöhempään ajankohtaan kun ei ollut ihan tarkkaa käsitystä edessä olevista rasituksista. Lounaan jälkeen polku alkoi muuttua kapeammaksi ja nousemaan ylöspäin. Liikenne polulla oli vilkasta kun kantajia sujahteli ohitsemme tasaisena virtana. IT:lle päästetään päivittäin vain kaksisataa vaeltajaa ja heidän kantajansa. Kantajilla on ehdoton etuajo-oikeus Traililla, joten ryhmän viimeisen huikatessa ”porters” koko ryhmä pysähtyy ja siirtyy vuoren puoleiseen reunaan antaen kantajille vapaa pääsyn eteenpäin. Kantajat ovat pieniä ja sitkeitä äijiä - keski-iältään ehkä vähän yli kolmekymppisiä – jotka etenevät narusandaaleissaan uskomatonta vauhtia jättimäisten kantamustensa kanssa. Jo pelkkä katseleminen sai meikäläisen hengästymään. Ensimmäisen päivän viimeinen tunti antaa vaeltajille pienen maistiaisen tulevasta nousemalla lopussa jo kohtuu jyrkästi kohti ensimmäistä leiripaikkaa, Huayllabambaa. Täysin valmiiksi rakennettuun leiriin saavuimme vähän neljän jälkeen ihan kohtuukuntoisina. Suihkuteltan katossa odotti säkillinen lämmintä vettä ensimmäistä vaeltajaa; melkoista luxusta leirioloissa. Ja luxus sen kun lisääntyi kun suihkun jälkeen asetuimme vuorotellen hierontaplintille tunnin kestävään kokovartalohierontaan; melkein hävetti ;) Illallinen noudatteli lounaan viitoittamaa polkua, joten moitteen sanaa ei voi esittää. Kun oivallisen pihvin oli huuhdellut alas lasillisella punkkua, ei nukkumattia tarvinnut kauaa odotella, mikä sinänsä oli ihan hyvä juttu, olisihan huomenna edessämme ennakkoon reitin kovimmaksi markkinoitu päivä. Ai niin, iloinen ylläri oli makuupussista löytyneet kuumavesipullot. Mutta täähän olikin luxury…

Inca Trailin alkupiste

 Leirimme, vasemmalta wc, hierontateltta, meidän makuuteltta ja suihkuteltta

Aamulla herätys oli kuudelta. Teltan ovelle ilmestyi kaksi pesuvadillista lämmintä vettä, joten välttämättömät aamutoimet sujuivat niin sivistyneesti kuin tuollaisissa leirioloissa on mahdollista. Uskomattoman monipuolisen (munia, makkaroita, pekonia, leikkeleitä, mysliä, hedelmäsalaattia, jugurttia etc.) aamiaisen jälkeen noin seitsemältä lähdimme reissun kovimpaan päivään. Polku otti vaeltajista heti luulot pois jatkamalla siitä mihin eilen jäätiin, hieman jyrkempänä vain! Toinen vaelluspäivä jakautuu selkeästi kahteen osaan; ensin reilu 1200 metrin nousu Huayllabambasta Warmiwanuscalle ja sen jälkeen erittäin jyrkkä, reilun 600 metrin lasku toiselle leiripaikalle, Pacaymayolle. Nousu reitin korkeimmalle kohdalle vei meiltä sellaisen kuutisen tuntia, neljän tunnin jälkeen nautittiin lounasta jo totutun kaavan mukaan. Nousussa on oikeastaan kaksi inhottavaa tekijää: se muuttuu loppua kohti jyrkemmäksi ja ilma tietysti muuttuu ohuemmaksi mitä lähemmäksi huippua saavutaan. Me valitsimme taktiikaksi höyryveturimaisen hitaasti-mutta-varmasti-perille –metodin, joka osoittautuikin oivalliseksi. Nuorempia vaeltajia puski aamupäivän kuluessa ohi vasemmalta ja oikealta, mutta mekin pääsimme perille. Huipulla olimme olosuhteisiin nähden ihan hyvässä hapessa, pysyimme omilla jaloillamme ja pystyimme juttelemaan ja naureskelemaan, kun taas ainakin kolme kiireisempää kulkijaa näkyi makailevan maassa naama sinisenä lääkehappea hengitellen. Jokaisella vuoristo-oppaalla on repussaan mm. lääkehappipullo ylirasitusta ja vuoristotautia varten. Meidän kantajista neljä oli jäänyt odottamaan meitä huipulle; yksi toimi tarjoilijana, toinen soitti huilua ja kaksi piti meille muuten vaan seuraa kun nautimme lasilliset kuohuviiniä ja sen jälkeen isot mukilliset kokateetä! Se oli taas sitä luxurya… Fiilis oli korkealla kun tiesi että korkein kohta oli saavutettu ja pahin nousu kiivetty.

Huipulla

Warmiwanuscan huipun jälkeen alkoi vaelluksemme ainoa kunnon vesisade, joka teki kivetystä polusta liukkaan ja jyrkästä laskusta niin ollen erittäin haastavan ja hitaan. Mäkin olen iso kaksimetrinen ukko ja jos tämän kokoinen äijä liukastuu jyrkässä laskussa, on tuloksena yleensä jotain ikävää. Niinpä meillä meni laskeutumiseen lähes kolme tuntia kun jokaiseen askeleeseen joutui keskittymään. Laskeutuminen ei varmaan olisi ollut mitenkään erityisen haastava muuten, mutta kun alla oli kuuden tunnin kiipeäminen ja jalat sen seurauksena ja valmiiksi ”hyytelöä”, piisasi laskussakin haastetta ihan riittämin.

Toisen yön leiri, Pacaymayo, sijaitsee 3600 metrissä, eli selkeästi vuoristotaudin riskialueella. Naisella ei ollut mitään oireita, itse heräsin yöllä pari kertaa sellaiseen tunteeseen että en saa ilmaa ja hengittäminen on vaikeaa. Mutta kun muita oireita ei esiintynyt, en kantanut asiasta isompaa huolta. Yöpyminen ja leirielämä sujui täsmälleen saman kaavan mukaan kuin edellisenäkin yönä, paitsi että illallisella oli pihvin sijasta tarjolla höyrytettyä merianturaa, nams.

Pacaymayon leiri, taustalla IT kapeana juovana rinteessä

Reissun kolmas aamu valkeni totuttuun tapaan heti kuudelta ja aamutoimien jälkeen olimme taas seitsemältä traililla. Edellisen päivän kiipeämisen jälkeen olin jo taputellut itseäni henkisesti olalle ja jotenkin orientoitunut siihen, että pahin on nyt takana ja loppu on jonkinlaista leppostelua… Jonkinlainen pettymys oli ehkä se hallitsevin tunne kolmannen päivän aamuna kun totesimme että edessä on lähes neljänsadan metrin nousu, joka on selkeästi jyrkempi kuin edellisen päivän pitkä nousu! Ja kuten edellisenäkin aamuna, IT ei antanut yhtään armoa vaan nousu alkoi välittömästi leiristä poistuttaessa. Mutta samalla höyryveturitaktiikalla tästäkin noususta selvittiin, vaikka alkunousun jälkeen tarjolla oli vähintään yhtä jyrkkä laskeutuminen kuin edellisenäkin päivänä. Päivän keskivaihe, pari tuntia ennen lounasta oli reissun leppoisin; hyväpintaista polkua lähes tasamaalla, käveleminen oli yhtä juhlaa. Lounaan jälkeen loppupäivä menikin sitten erinomaisen jyrkässä laskussa, varsinkin päivän lopussa lasku oli erityisen jyrkkä ja polkua ei ole kivetty, eli yhtään askelmaa ei ollut tarjolla; nilkat ja polvet huusivat hoosiannaa illalla leirissä. Jännä huomio päivässä oli se, että varsinkin iltapäivällä havaitsimme aiempina päivinä ohitsemme kiiruhtaneen nuorison tulevan nyt reppu edellä meitä vastaan, jotkus varsin väsähtäneen näköisinä. Kaitpa sitä jo tässä iässä tuntee kroppansa ja osaa jakaa vauhdin sopivasti. Ja ennen kaikkea tajuaa sen tosiasian, että jokainen vaeltaja viettää IT:llä ihan saman ajan, kolme ja puoli päivää, riippumatta siitä miten kovasti kiiruhdat matkan varrella.

Pacaymayon leiri ja trailia

Viimeisenä aamuna herätys oli jo 04.30, jotta ehtisimme tarkastusasemalle heti sen avauduttua 05.30. Ja mehän ehdittiin. Pariin aikaisempaan päivään verrattuna viimeisen päivän reilun perin tunnin vaellus tuntui sellaiselta leppoiselta sunnuntaikävelyltä ilman isompia nousuja tai laskuja. Saavuimme Inti Punkulle vähän ennen kahdeksaa ja pettymys oli suuren suuri kun harmaa pilvimassa peitti Machu Picchun allensa! Mutta kuin tilauksesta virisi mukava länsituuli, joka puhalsi pilvet tieltään ja MP koko komeudessaan levittäytyi eteemme. Inti Punku on siis se piste, mistä MP näkyy ensimmäisen kerran Inca Trailin vaeltajille. Ja kyllä täytyy sanoa, että hetki oli aika hieno – tätä varten kannatti raahata painava järjestelmäkamera tänne asti. Kamera olikin painavin varuste mun päivärepussa, missä kameran lisäksi oli vain vesipullo, sadetakki ja sadeviitta, muuta kamat olivat kantajien huostassa.

Mach Picchu Inti Punkulta nähtynä

Inti Punkulta on enää noin puolen tunnin leppoisa lasku kohti Machu Piccua. Juuri ennen MP:n ulkomuuria on kivetyssä polussa poikittain poikkeuksellisen suuri ja kohollaan oleva kivi; sitä kiveä pidetään IT:n virallisena päätepisteenä. Askel sen kiven yli oli komea hetki jonka jälkeen olikin sopivaa paiskoa yläfemmoja oppaan ja kanssavaeltajien kanssa. Opas Darwin kertoi että meidän kanssa yhtä aikaan reissuun lähteneistä kahdesta sadasta haikkereista 12, eli 6%, on joutunut keskeyttämään vaelluksen uupumuksen tai vuoristotaudin vuoksi. Darwin kertoi että useimmiten keskeyttäjä on nuorehko ja erittäin hyväkuntoinen ihminen, joka ei suhtaudu vakavasti ohueen ilman alaan ja joka luulee itsestään liikoja ja vetää itsensä loppuun ensimmäisenä tai toisena päivänä.

Machu Picchu

Itse MP on ihan hieno raunio, mutta tässä vaiheessa reissua raunioita on nähty jo sen verran, että pelkkä ajatuskin hortoilusta siellä alhaalta tulevan turistilauman keskellä tuntui jotenkin vieraalta. Joten suoritimme sellaisen vajaan tunnin pikakierroksen raunioilla ja karkasimme turistien jaloista alas Aquas Calientesin kaupunkiin odottelemaan junaa takaisin Cuscoon. Machu Picchulle lasketaan tuhat ihmistä päivässä, eli 200 tulee Inca Traililta ja 800 alhaalta Aquas Calientesista busseilla. Jotenkin meillä oli IT:n jälkeen sellainen olo, että emme halunneet viettää aikaa turistilaumassa. Darwin sanoikin, että on aivan eri asia onko haikkeri vai turisti. Junia AC:stä Cuscoon menee tasasin välein pitkin päivää ja junia on monen tasoisia, alkaen aikaisin aamulla menevästä kantajien junasta päätyen viiden tähden luxusjuniin. Me käytimme MP:n löytäjän Hiram Binghamin mukaan nimettyä junaa, missä palvelu oli vähintäänkin kohdallaan ja elävä musiikki viihdytti matkaajia neljän tunnin taipaleella.

Inca Trail oli uskomattoman hieno once-in-a-lifetime –kokemus. Mistään hinnasta en lähtisi sinne uudestaan, mutta hetkeäkään en myöskään kadu! Mikäli fyysiset ja muut edellytykset antavat myöten, suosittelen vaellusta jokaiselle joka on vähänkään kiinnostunut omista rajoistaan ja Inka –kulttuurista. Muutamia huomioita IT:lle lähtijöille:

- Ole alle kolmekymppinen

- Jos olet yli kolmekymppinen, ole keskimääräistä paremmassa kondiksessa,                           normaalilla istumaduunarin kunnolla voi tulla vaikeaa, superkuntoa ei tarvita

- Noudata annettuja ohjeita korkeaan ilmanalaan totuttelussa

- Hommaa parhaat ja tukevimmat retkeily- tai vaelluskengät

- Hommaa KAKSI kävelysauvaa

- Älä tupakoi, jääpi tod.näk. huippu näkemättä, IT:llä on muutenkin tupakointi kielletty

- Muista että se on vauhti mikä tappaa, kaikki vaeltajat käyttävät IT:iin saman kolme ja puoli päivää, kiire ei auta